laput silmillä et kuule kauneutta

Kun kesällä katsot ulos ikkunasta, näät pisaroiden paiskautuvan ikkunaa vasten.

Sade näyttää kauniilta ja Aurinko hymyilee sulle sen kaiken takana. 

Kesä on täynnä aurinkoa ja onnea, pitkiä kävelyitä keskellä yötä. Sä voit kulkea varpaisillaan, ilman että sulle tulee kylmä. Nauttia auringonlaskusta ja toisten hymyistä. Viettää rakkaiden kanssa aikaa, ja hymyillä tuntemattomille. Istua puistossa juoden halpaa viiniä. 

Syksyllä tuuli muistuttaa sua miten pysytään pystyssä. 

Hyvä, että joku muistuttaa.

Syksyllä sun täytyy pitää kengät jalassa, ettet palellu. Sun täytyy varoo myrskyyn ajautumista. Syksyllä sä et voi ikinä tietää myrskyn voimakkuutta - kaataako se sut? Jaksatko sä? 

Kesällä sä nautit sateesta, koska se puhdistaa ilmaa, syksyllä sä piiloudut siltä ja ehkä juokset alkavaa pimeyttä karkuun. 

Syksy on isojen neuleiden ja kynttilöiden aikaa. Syksyllä sä pysyt sisällä ja nautit oman kodin lämmöstä. Ehkä silloinkin juot halpaa viiniä. 

Syksyllä yksin ulkona kulkiessa huomaat tyhjänkin läsnäolon. Korvasi kuulevat kaiken hymyn ja ilon, näkee jokaisen värin kauneuden. Ne aistivat sen, mitä et silmilläsi pysty käsittämään. 

Elämä antaa niin paljon. Muistakaa rakastaa, se tekee kaikesta niin paljon kivuttomampaa. 

rohkeutta ei oo olla romanov

Tiedättekö sen tunteen, minkä lapsena sai kun hyppäs keinusta? Oli jotenkin tosi rohkea olo.

Tai muistatteko sen, kun tangoilla piti keikkua ja tehdä mitä idiootimpia temppuja - mitä hullumpia kiepit oli, sen parempi. Ja mitä enemmän uskalsi tehdä, sitä coolimpi oli. Nyt kun miettii, niin ei kävis mielessäkään yrittää moisia. Ai että jos äiti tietäs, kuinka on tullu keikuttua. 

Entäpä se kerta, kun leikittiin meidän pihatiellä. Leikin nimi oli; kuka heittää kiven pisimmälle. 

Noh, mun kivi ei kovinkaan pitkälle lentäny, mutta korkealle se nous. Tai ainakin tarpeeks korkealle rikkoakseen pelottavan naapurin  rouvan ikkunan. Muistan, kuinka pelokas olin. Tiesin, että isä ei usko sen olleen vahinko. Mehän vaan leikittiin. Juoksin pöydän alle piiloon, kuvittelin olevani näkymätön. Isä juoksi pitkin kyliä mun perässä. Sitten se löys mut. Sillä sekunnilla tajusin, että tästä en selittämällä selviä. Myönsin tehneeni väärin sekä pyytelin anteeksi (jopa siltä pelottavalta rouvalta). Vaikka tapahtuma oli vahinko, pelkkää lasten viatonta leikkiä, niin olin rohkea ja otin vastuun tekemisistäni. Olin rohkea, myönsin mokanneeni.

Joskus pidin herkästi itkeviä ihmisiä pelkureina. Näin vanhemmiten ymmärrän, niiden olevan vahvoja, rohkeita. Ne ei pelkää näyttää tunteitaan. Hienointa näissä ihmisissä on niiden avoimuus. Tunteet on vahvoja ja aitoja. 

Rohkeutta ei oo vain se, että uskaltaa lähteä taistelemaan tai se, että uskaltaa hypätä benji-hypyn. Rohkeutta on asettua muiden asemaan, puolustaa toista. 

Rohkeutta on myöntää olevansa väärässä. 

Rohkeutta on hyväksyä oma itsensä. 

Rohkeudella on monet kasvot. Myös sä voit lukeutua niihin.