Tiedättekö sen tunteen, minkä lapsena sai kun hyppäs keinusta? Oli jotenkin tosi rohkea olo.
Tai muistatteko sen, kun tangoilla piti keikkua ja tehdä mitä idiootimpia temppuja - mitä hullumpia kiepit oli, sen parempi. Ja mitä enemmän uskalsi tehdä, sitä coolimpi oli. Nyt kun miettii, niin ei kävis mielessäkään yrittää moisia. Ai että jos äiti tietäs, kuinka on tullu keikuttua.
Entäpä se kerta, kun leikittiin meidän pihatiellä. Leikin nimi oli; kuka heittää kiven pisimmälle.
Noh, mun kivi ei kovinkaan pitkälle lentäny, mutta korkealle se nous. Tai ainakin tarpeeks korkealle rikkoakseen pelottavan naapurin rouvan ikkunan. Muistan, kuinka pelokas olin. Tiesin, että isä ei usko sen olleen vahinko. Mehän vaan leikittiin. Juoksin pöydän alle piiloon, kuvittelin olevani näkymätön. Isä juoksi pitkin kyliä mun perässä. Sitten se löys mut. Sillä sekunnilla tajusin, että tästä en selittämällä selviä. Myönsin tehneeni väärin sekä pyytelin anteeksi (jopa siltä pelottavalta rouvalta). Vaikka tapahtuma oli vahinko, pelkkää lasten viatonta leikkiä, niin olin rohkea ja otin vastuun tekemisistäni. Olin rohkea, myönsin mokanneeni.
Joskus pidin herkästi itkeviä ihmisiä pelkureina. Näin vanhemmiten ymmärrän, niiden olevan vahvoja, rohkeita. Ne ei pelkää näyttää tunteitaan. Hienointa näissä ihmisissä on niiden avoimuus. Tunteet on vahvoja ja aitoja.
Rohkeutta ei oo vain se, että uskaltaa lähteä taistelemaan tai se, että uskaltaa hypätä benji-hypyn. Rohkeutta on asettua muiden asemaan, puolustaa toista.
Rohkeutta on myöntää olevansa väärässä.
Rohkeutta on hyväksyä oma itsensä.
Rohkeudella on monet kasvot. Myös sä voit lukeutua niihin.
